http://kaksionperhe.blogspot.fi/

Siirryin bloggeriin em. osoitteeseen.

Tässä yksin kotona haikeita kappaleita vahingossa kuunnelleena mietin, onko tahto saada lapsi osittain minulle yksinäisyyden pelkoa? Aina pieniäkin aikoja miehestä erossa ollessa korostuu niin voimakkaana se, ettei haluaisi enää koskaan elää yksin. Pahin painajainen olisi sen oman toisen puoliskon menettäminen. Suurin toive samalla olisi juuri meidän kahden lapsi ja meidän kahden perheen kasvaminen. Ehkä sitä jollain omituisella tavalla kuvittelee saavansa silloin tuota toista puolikkaan verran lisää elämäänsä. Samalla olisi lisätty todennäköisyyksiä, että josko joskus toisen menettäisikin, jäisi edes se puolikas..
En edes ole ihan varma, onko väärin ajatella tuollaista. Toisaalta tiedän, että kaikenlaisissa kriiseissa kaikki väärätkin ajatukset ovat oikeita, joten annan tämänkin mietteen itselleni anteeksi.
 

 Ihan ei ollut vielä lopputuloksena kuitenkaan se ihana lomailu ja ajatuksien lepo. Tuloksena olikin jonkin verran paha kohtutulehdus. Nyt kahta eri antibioottia kymmenen päivää, joista neljäs menossa. Vielä ei ainakaan oireet ole muuttuneet ollenkaan lievemmiksi, joten tuskimpa on vastetta vielä antibiooteista tullut. Nyt sitten saakin miettiä, miten tämä vaikuttaa siihen jo valmiiksi heikkoon mahdollisuuteen saada lapsia. Tuohan saattaa rajumpana vaikuttaa mm. munatorvien aukioloon, mikä on niitä harvoja asioita, mitkä meillä on lapsenteon kannalta ollut kunnossa.

Tänään tuntuu tämä kaikki varsin väärältä. Enhän mä nyt ihan kaikkea ole ansainnut.. Muutoinkin elämässä on ollut keväällä paljon suruja ja haasteita, että ansaitsisin sen ajatustauon. Kumpa tämä tällä helpottaisi ja saisin ensi viikolla lopetella noi lääkkeet ja korkata  tuon kaikista rakkaimman kanssa sen viini(tai viina)pullon miedän Turku-lomalla. Tottahan toisessa antibiootissa on siis myös antabusvaikutus, jota en nyt haluaisi testata.

Voi kun saisi etukäteen tietää, että tämä on vain koettelua ja lopputulos on kuitenkin onnellinen. On hirveää joutua kyseenalaistamaan omaa hyvyyttään, vaikka eihän sillä tämän kanssa ole mitään tekemistä. Ehkä ne vaan todella arvotaan, että kelle annetaan ja mitä. Hirmuisen paska arpaonni mulla on ollut aiemminkin. 

 

...Mistä mustimmat mietteeni sain. Miksi tunnen kuin tunnen, miksi tällaista nyt on tää, kaikki johtuuko siitä, että en tahdo kestää enempää...Tahdon käydä tän loppuun asti... Tämä maksaako kaiken tän vaivan, sitä mietin mä loputtomiin..

Tänään tein vaikean päätöksen ja päätin antaa ajatusten levätä. Ei kaikki viikot ja kuukaudet voi olla täynnä pettymyksiä.

Tänään inseminaatiossa ei pesusta ollut taas jäänyt juurikaan siittiöitä ja mietittiin kannattaako edes laittaa. Samalla kun lääkäri alkoi jo suunnitella perään uutta inseminaatiokuukautta ennen koeputkia, oli ainoa väsynyt ajatukseni, etten jaksa enempää. Nyt ei riitä edes toivoa, vaan haluan olla hetken ilman ajatuksia. Elää vaan. Meillä on varsin hyvä elämä, jota on mukava välillä elää täysillä. Samalla tuntuu ihan kamalalta luovuttaa edes hetkeksi, vaikka ratkaisu varmasti onkin oikea.

Mies lupasi viedä mut seuraavasta bongatusta negasta viikonloppulomalle Turkuun. Ajatus on absurdi ja huvittava, mutta odotan tuota viikonloppua ihan valtavasti. Ehkä odotan sitä enemmän tai ainakin todennäköisempänä, kuin odotan edes sitä kahta viivaa tikkuun. On mukavaa ja tärkeääkin saada yhdessä jotain muutakin ajateltavaa. Ja onneksi on pian myös kesä lomineen, jota voi jo alkaa suunnittelemaan. Tai oikeastaan olenhan jo hieman suunnitellutkin. Samalla voisi ladata vähän positiivisempaa musiikkia soittolistoille ja jatkaa melankoliaa taas sitten elokuussa.

 

 

Olen lukenut keskustelupalstoilta paljon siitä, kuinka lapsettomuudesta kärsivät katkeroituvat ja eristäytyvät niistä läheisistään joilla on lapsia. Välillä toki kaikkien vauvailut ahdistaa ja varsinkin ei niin läheisten ihmisten hehkutus katkeroittaa. Minulla on kuitenkin ollut se onni, että sisarusteni ensimmäiset lapset putkahtivat maailmaan ennen kuin ehdin aloittaa oman lapsettomuuteni käsittelyä. Niin ehdin jo rakastua, eikä siihen väliin enää suru mahdu. Mikään ei voisi korvata tällä hetkellä sitä, että saan rakastaa noita lapsia. Suuri helpotus on ollut myös se, että olen oppinut nyt jakamaan tätä asiaa ja ihanat lapselliset ystäväni ovat osoittaneet ymmärtävänsä ja tukevansa meitä. Sitten kun tulee se päivä, ettei jaksakaan nähdä ketään, on ehkä ystävienkin helpompi ymmärtää selitykset. Yritän vielä muistuttaa itseäni tarpeeksi usein siitä, että jos en itse jaksa jakaa toisen asioita, en voi olettaa hänen jakavan kaikkia minun asioita.

Toivon kovasti, että tän matkan aikana en hukkaa noita ystäviäni. Ehkä sitten joskus mun oma lapsi kysyy, että milloin mä äiti oikein pääsen sinne kummitätille yökylään ja tajuan että olen onnistunut pitämään tarvittavat ihmiset elämässäni. 

Jännittäen otin myös yhteyttä anoppiini ja vihdoin kerroin tilanteestamme. Tein sen kirjeitse, koska se tuntui helpoimmalta. Pelkäsin hössötyksen ja yleisen stressin leviävän siihen sukuhaaraan, koska toiveet ja paineet ovat olleet miehen puolen suvulta kovat. Lapsenlapsia kun ei vielä suvussa ole. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että vastaanotto olikin parempi kuin osasin toivoa. Anoppi tuli kylään ja  ensimmäisenä halasi minua ja sanoi miehelleni, että nyt hän on varma, että mieheni on valinnut parhaan mahdollisen elämänkumppanin. Sen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja selkeästi tuli esille, että meitä autetaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta annetaan oma rauha nyt käydä tätä asiaa läpi.

Kyllä siis voin todeta, että oikeasti puhuminen auttaa. Vaikka ensin ajattelin, ettei ihmisille kertominen mitään muuta, niin väärässä olin. Ehkä se avoimuus onkin ainoa keino pitää nämä ihmiset tässä meidän lähellä.

Taidan tänään myös kaivertaa syvälle mieleeni, että harvoin jää tyhjäksi sellainen syli, jolla on taito rakastaa.

Ja sinulle vertaiseni: Puhu ystävälle. Tai kirjoita. Välillä sure yksin, mutta älä kadota heitä kokonaan.